100-vuotiaalle Suomelle

Suomi juhli eilen 100-vuotissynttäreitä. Työpaikkani eli kaupunginkirjasto on koko vuoden juhlinut Suomi100-tapahtumin ja täytyy myöntää, että kyllästyin jo aikaa sitten koko asiaan. Ei siksi, etteikö Suomen itsenäisyys olisi tärkeä asia, se on ehdottomasti supertärkeä asia, mutta isänmaallisuuden rummuttamisessa ja suomen lipun ihannoinnissa on myös omat vaaransa.

Molemmat isoisäni ovat sotineet Suomen puolesta. Toinen selvisi hengissä sodasta, mutta ei kuulemma koskaan puhunut kokemastaan, toinen kaatui aivan sodan viimeisinä päivinä niin kaoottisessa tilanteessa, että hän ei päässyt haudan lepoon vaan haudattiin sotatantereelle jääneenä. En koskaan saanut tavata kumpaakaan, sodasta selvinnyt isoisäni kuoli vain viikkoja ennen syntymääni.

Minulla ei siis oikein ole yhteyttä sotaan tai siis on. Äitini oli yksi yli 70 000 suomalaislapsesta joka pääsi sotalapsena Ruotsiin. Yhdessä siskonsa kanssa he pääsivät molemmat hyviin perheisiin Skåneen aivan Ruotsin eteläkärkeen. Äidinäitini oli myös Ruotsissa Tukholmassa suomalaislapsia vastaanottaneessa paikassa töissä. Äitini kertoi minulle, kun olin lapsi, miten hän Ruotsissa pikkuhiljaa oppi ruotsin mutta unohti suomen. Takaisin tullessaan hän joutui opettelemaan äidinkielensä uudestaan. Opiskellessani ruotsin kieltä yliopistolla tutustuin sotalapsiasiaan ja kirjoitin pienen tutkielman siitä, miten sotalapseus lukemieni romaanien ja tutkimusten perusteella vaikutti pieniin lapsiin ja miten erilaisia sekä hyviä että huonoja kokemuksia lapsilla oli ollut. Luin paljon ja huomasin, että alkuperäinen tarkoitus operaatiolle oli ollut hyvä, mutta toteutus epäonnistui monin paikoin. Oma äitini ei koskaan ole päässyt eroon yksinjäämisen pelosta. Tämä tuntui lukemani perusteella olevan yleistä sotalapsien keskuudessa. Muuten äidin kokemukset olivat hyviä ja yhteys sotalapsiperheeseen säilyi vuosikymmenien ajan. Tästä seurauksena mm. oma positiivinen suhtautumiseni Ruotsiin ja ruotsin kieleen. Ja siihen, että suhtaudun positiivisesti vieraisiin maihin, ihmisiin ja niiden kieliin ja kulttuureihin.

Kuluneena vuotena on puhuttu paljon sotaveteraaneista ja heidän antamastaan suuresta uhrista. Tämä on tietenkin oikein, mutta ei saa unohtaa niitä nuoria poikia ja miehiä, jotka kuolivat sodassa ja antoivat kaikkein kalleimman uhrin, jonka voi antaa, tai heidän perheitään, jotka jäivät jälkeen. Äitini menetti isänsä sodassa ja jäljelle jäi muutamia hataria muistoja, jotka nekin ovat jo haihtuneet mielistä. Isänisä tuli takaisin, mutta isäni kertoman mukaan sota jätti häneenkin suuret arvet. Täytyy siis muistaa kaikki, myös heidät jotka kuolivat.

Viime vuosina äärioikeiston toiminnassa minua on ennen kaikkea ärsyttänyt ja raivostuttanut se, kuinka he ovat omineet sotaveteraanit riveihinsä. Kuinka nämä yltiökansallismieliset kyltein julistavat, että Suomen käymissä sodissa ei taisteltu siksi, että maahanmuuttajat saisivat tulla Suomeen. Vaaditaan rajojen kiinni laittamista. Minun isoisäni ei varmasti taistellut näiden tollojen vuoksi. Äitini ei menettänyt isäänsä siksi, että vuosikymmeniä myöhemmin rajat pistettäisiin kiinni lapsien ja vanhusten ja naisten edessä, jotka ovat selvittäneet tiensä sodan kauheuksista vaikeissa olosuhteissa Suomen rajoille. Karjalan evakot, joihin molemmat isoäitini kuuluivat, tai suomalaiset sotalapset kuten äitini ja tätini. Samalla tavalla heidät on otettu vastaan ja heistä on pidetty huolta. Voiko mikään olla typerämpää kuin hylätä apua tarvitsevat. Vain ja ainoastaan auttamalla apua tarvitsevia tai tutustumalla uusiin erilaisiin ihmisiin ja kulttuureihin saadaan aikaan monikulttuurinen, monitasoinen ja rikas yhteiskunta.

Minun lapsuuttani varjosti suuri ja mahtava Neuvostoliitto ihan rajan takana, isän synnyinseudulla Parikkalassa vain kivenheiton päässä. Rajan pinnassa venäläisistä ei pidetty. Heidät koettiin uhkana. Suomi eli mahtavan maailmanvallan vieressä ja muistan lapsena pelänneeni sodan syttymistä ihan tosissani. En minä mitään sodasta ymmärtänyt, mutta se pelotti kuitenkin. Rauhanmarssit olivat minulle tärkeitä. Oli tärkeää osoittaa mieltään rauhan puolesta.

Olen pasifisti enkä nykyaikana ymmärrä armeijan tarvetta. Asiat pitää voida selvittää puhumalla. Valtioiden pitää voida elää rinnakkain sotimatta. Kuitenkin koko ajan jossain päin maailmaa on sota. Sotaa käydään maiden sisällä ja sitä käydään maiden välillä. Silti jotakin on myös opittu. Natsisaksan hirveyksiä on tutkittu ja kauheuksista on myös opittu. Enkä usko, että samanlaisia hirveyksiä voi enää tapahtua. Tai toivon ainakin, että niin ei voi käydä.

Minun on ollut jotenkin vaikea hehkuttaa 100-vuotiasta Suomea, vaikka se tosiasia, että olen saanut elää itsenäisessä maassa ilman sotia ja konflikteja, rauhassa ja yltäkylläisyydessä, on tietenkin hieno asia. Yltiöisänmaallisuus on se asia joka tässä juhlinnassa pelottaa.

Siis onnea Suomelle.

Onnea monikulttuurinen, avoin, itsenäinen, suvaitsevainen ja rasisminvastainen Suomi!

Ensi vuodesta tulee mielenkiintoinen, kun kansalaissodasta tulee kuluneeksi 100 vuotta. Itsenäisyyden juhlimisesta hypätään muistelemaan kahtiajakautunutta Suomea. Toivottavasti keskustellaan paljon ja toivottavasti vuodesta selvitään kunnialla.

Mareetta