Kirjoitin vuosi sitten Facebookissa näin Pariisin iskuista
Jos minulla olisi blogi, kirjoittaisin näin
Tulin perjantai-iltana kotiin joskus kymmenen aikaan, väsyneenä työviikosta ja työpäivästä. Olin kuitenkin iloisella mielellä, koska edessä oli vapaa viikonloppu ja tarkoituksena saada kotia järjestykseen.
Kuten usein kotiin tultuani, avasin tietokoneen ja katsoin Facebookista ja Twitteristä, mitä päivän aikana oli tapahtunut, siirryin lukemaan internetlehtiä. Vähitellen alkoi lehtien sivuilla näkyä tietoja siitä, mitä Pariisissa oli tapahtunut. Kuolleiden määrä nousi ja tiedot järkyttävistä terroristi-iskuista ja tapahtuneista kauheuksista lisääntyivät.
Ensin mielen valtasi epäusko, sitten viha ja lopulta kuitenkin toivo ja tunne siitä, että terrorismille ei koskaan pidä antautua.
Ympäri maailmaa ihmiset ilmaisivat sosiaalisessa mediassa myötätuntoaan, paljon kommentteja siitä kuinka viha on suurempi kuin rakkaus.
Nykyisessä maailmantilanteessa vihaajat, rasistit alkoivat heti käyttää tapahtunutta aseena pakolaiskysymyksessä. Tällaisia ihmisiä pakolaiset ovat. Tappavat uskonnon nimissä viattomia ihmisiä. Tällaisia ihmisiäkö haluatte tänne Suomeen.
Tällainen kommentointi oli odotettavaa. Mutta totuus on aivan päinvastainen. Näitä fanaatikkoja ja uskonnon nimissä ihmisiä terroristiteoilla tappavat ovat juuri niitä, joita meille pakolaisina tulevat, pakenevat.
Nyt sunnuntaina, kun kirjoitan tätä. Huomaan, että koko viikonloppu on mennyt tapahtumia seuratessa, uutislähetyksiä, ajankohtaisia keskusteluohjelmia katsellessa ja internetlehtiä lukiessa. Koti on edelleen siivouksen tarpeessa mutta maailma ympärillä on täysin muuttunut. Se mikä ennen oli ei enää päde. Nykymaailmassa terrorismi on tullut läntiseen maailmaan ja se ei enää kohdistu vallanpitäjiin tai julkisiin paikkoihin. Nyt kohteena ovat tavalliset ihmiset. Se on pelottavaa ja sitä vastaan pitää taistella. Minä en suostu pelkäämään, tai ainakaan en halua antaa pelolle periksi, koska vihaa voimakkaampi on vain rakkaus. Rakkaus läheisiä kohtaan ja ennen kaikkea elämää ja sen arvokkuutta kohtaan.
Mareetta
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar